Miksi miehet eivät tanssi? (4.2.2020)

Hetken mielijohteesta piti kirjoittaman tästä aiheesta nopeasti jotakin. Tarinasta tuli läkähdyttävän pitkä, ei silti tyhjentävä, mutta tulipahan purettua sydäntä.

Tanssi voi olla mukavaa – mutta se voi olla myös aivan erityisen hieno elämys

Me, jotka olemme tanssineet keskimääräistä enemmän, tiedämme, että paritanssi voi olla aivan sanoinkuvaamattoman hieno elämys – ja se on sitä usein, lähes jokaisena tanssi-iltana. Mitä enemmän tanssiin syventyy, sitä hienompaa se on. On vaikea motivoida itseään enää liikkumaan muuten, kun voin tehdä sen musiikkiin. Saatan juuttua pitkäksikin aikaa tanssimaan itsekseni jotakin tuntemaani, joskus myös aivan satunnaista musiikkia. Kuvittelen tanssivani kappaleen sisällä ja kuulevani kaiken mitä kappaleessa tapahtuu. Kuulin hiljattain käsitteen ”rytmin välissä tanssimisesta” ja samaistuin siihen heti. Rytmi muuttuu vain yhdeksi elementiksi, jonka ympärillä soljuu laulua ja instrumentteja, jotka varsinaisesti tekevät musiikin. Ja tuntuu siltä, että kaiken kuulemansa voi tunnistaa ja ennakoida, ja kaikkeen siihen voi eläytyä. Ja kun saman kokee parin kanssa, joka vaikuttaa soljuvan samassa virrassa, syntyy helposti elämys, josta tanssijat puhuvat tanssin taikana, tanssin hurmiona tai tanssitaivaana – jopa paratiisin olen kuullut tässä yhteydessä mainittavan. Ja molemminpuolinen tunne siitä, että on ollut tuottamassa saman kokemuksen myös toiselle, vain lisää tilanteen ainutlaatuisuutta. Se ei voi olla huono juttu.

Onko seuraaminen hienompaa kuin vieminen?

Miksi ihmeessä sitten kaikki eivät tanssi? Miksi varsinkaan miehet eivät tanssi? Käytännössä kaikilla tanssikursseilla törmätään siihen, että miehiä voisi olla enemmänkin. On varsin tyypillistä, että tanssikurssilla, jolle ei edellytetä ilmoittautumista, on yli tuplasti naisia. Se on toki aina jonkinmoinen haaste, sillä vuoroaan odottavan aika on aina pitkä. Itse olen päätynyt opettamistilanteessa siihen, että kun naisia on runsain mitoin, vien itse paljon ja pyrin antamaan seuraajille useita erilaisia seuraamista kehittäviä ärsykkeitä vientivuoroni aikana – myös opetettavan asian ulkopuolelta. Auttamatta viejät jäävät tällöin vähemmälle henkilökohtaiselle opastukselle. Mutta toisaalta, lähes kaikki tunnin ohjeet annetaan miehille ja ne koskevat vientiä, joten jonkin sortin balanssi huomioinnissa on näinkin. Toki olisin mieluusti paljon enemmän seuraajan roolissa tunneillani. Seuraaminen on hienoa, koska on pakko eläytyä ja heittäytyä. Voi sulkea silmänsä ja antaa mennä, ei tarvitse (eikä voi) miettiä seuraavaa liikettä. Ehkä seuraaminen on universaalisti ja kertakaikkisesti vain paljon hienompaa kuin vieminen – siitäkö johtuu naispaljous lavoilla?

No – en lähtisi tuohon ja viittaan vain aloitukseeni siitä, kuinka hienoa tanssi on minulle, miehelle. Myös tanssinopettajat ovat kukin tykönään ja säännöllisesti yhdessäkin etsineet vastalääkettä miesten vähyyteen tanssikursseilla ja -tapahtumissa. Ainakaan minun tietoni ei ole näistä pohdiskeluista välittynyt mitään viisastenkiveä tähän monia askarruttavaan haasteeseen.

Ehkä syy on geeneissä

Oleellista olisi varmastikin löytää ensin syy ja pyrkiä sitten ratkaisuun. On ilmeistä, että miehiä ei kiinnosta tanssiminen samassa mitassa kuin naisia. Mutta miksi ei kiinnosta? En ole tehnyt tässä yhteydessä tyhjentävää taustatutkimusta, mutta uskon, että syy on osittain geeneissä. Voidaan ajatella, että naisen viehättävä liikehtely on jo vuosituhansia herättänyt miehen mielenkiinnon tehokkaasti. Toisinpäin ei ehkä niinkään. Paritanssin, viennin ja seuraamisen, olemassaolo on tanssin koko historiassa suhteellisen lyhyt. Naiselle ehkä riitti, kun mies oli vahva ja taitava metsästäjä, komeudesta saattoi saada lisäpisteitä. Geneettinen ero voi toisaalta olla häviävän pieni, mutta vuosituhantinen perinne näkyy eri tavoin kulttuurissa ja asenteissa. Miehet tekevät miehisiksi koettuja juttuja. Ja toden totta, kun pääsen rakentamaan vaikka mökkiä, ei tanssi edes käväise mielessä. No ehkä vähän kuitenkin… Ja voi rakentamisen ohessakin tanssahdella. Niin tai näin, geenit ja kulttuuri selittänevät vain osan tanssimattomuudesta. Ja hei! Kulttuurin muokkautumiseen voidaan vaikuttaa.

Syy on tanssinopettajissa

Kirjoitan tätä tarinaa, koska olen tästä aiheesta voimakkaasti jotakin mieltä, ja uskon että asialle voitaisiin tehdä jotakin. Ehkä on ensin kuitenkin kysyttävä, että pitääkö asialle tehdä jotakin? Minun pitäisi kai vastata, ettei missään nimessä! Tanssiva mies on harvinaisuus – ja on imartelevaa olla harvinainen. Ainakin tanssivien naisten mielestä asialle kuitenkin varmasti pitäisi tehdä jotakin. Mainitsinkin meidät tanssinopettajat aiemmin. Olisimmehan mekin hyvillämme, jos kursseilla vallitsisi nykyistä parempi viejä-seuraaja – tasapaino. Olen kuitenkin pohdiskelussani päätymässä siihen, että syntyneestä tilanteesta on paljolti syyttäminen meitä tanssinopettajia. Me olemme estäneet tehokkaasti miehiä innostumasta tanssimiseen. Emme varmaankaan tietoisesti, mutta ehkä ahneuksissamme. Tanssinopettajat ovat omalla toiminnallaan vaikuttaneet tanssinjärjestäjiä, tanssiorkestereita ja ulkomaisia virtauksia merkittävämmin siihen, millaiseksi tanssikulttuuri on Suomessa muovautunut. Tanssinopettajat tuovat tai kehittelevät lavatanssijoille joka vuosi uusia tansseja – vanhoista sen sijaan ei luovuta.

Hitto, taas nuo Ruotsalaiset!

Ajauduin tässä hiljattain katsomaan videokuvaa Ruotsista paikasta Hallunda Folkets Hus, joka on tanssipaikka Tukholman eteläpuolella. Ihan tavallisen näköinen tanssi-ilta, mentiin ruotsalaiseen tapaan pelkästään buggia ja foksia. Mutta jotenkin hämmästyin sitä tanssin tasoa ja hauskuutta. Paikalla oli satoja ihmisiä, vanhoja ja nuoria. Parin kanssa tanssiminen oli noin yleisesti ottaen paljon meidän lavoja intensiivisempää, vasteet ja prepit aivan toisella tasolla ja iloisuus ihan eri sfääreissä kuin meillä. Ja me olemme sentään lavatanssin luvattu kansa. Täytyy myöntää, ettei minulla ole varmuutta siitä, kuinka hyvän läpileikkauksen nuo videot antavat Ruotsin tanssin tasosta, sillä omat tanssikokemukseni Ruotsista ovat toistaiseksi kovin vähäiset. Silti!

Liikaa lajeja

Nuo videot kuitenkin vahvistivat ikiaikaista käsitystäni siitä, että me täällä Suomessa vain kerta kaikkiaan yritämme kahmaista aivan liian ison palan kun tanssimme yli kahtakymmentä eri lajia tanssilavoillamme. Haloo! Siis oikeasti yli kahtakymmentä lajia. Seuraajatkin asettuvat meillä hakurivistössä usein haettavaksi vain silloin, kun kokevat osaavansa soitettavan tanssilajin. Vähät viejät karkaavat rivistöstä vielä useammin. Tanssittavia lajeja ja opetettavia tyylejä on lavoilla aivan liikaa. Miesten ongelmat ovat epäilemättä moninaiset ja miehillä on omia syitään tehdä tai olla tekemättä asioita. Yleistäen kuitenkin sanoisin, että miehille ei ole annettu edes mahdollisuutta päästä tanssissa tasolle, jolla mies oikeasti alkaisi nauttia tanssimisesta – eikä pelkästään naisseurasta, johon tanssahtelu vielä tänäänkin luo satunnaisesti tilanteita. Jos mies kokee, ettei oikein hallitse jotakin, niin eipä hän sitä mielellään ryhdy tekemään. Ja korkea kynnys saa rohkeimmatkin perääntymään. Vain kaikkein vakaumuksellisimmat, sitkeimmät ja epätoivoisimmat jäävät opettelun polulle. Haluan ajatella olevani noita vakaumuksellisia….

Tanssiminen, ainakin vienti, on tylsää

Seuraaminen on heti ensimmäisestä tilanteesta alkaen reagointia ja eläytymistä. Vastaan voi tulla mitä erikoisimpia vientejä ja Siperia opettaa nopeasti niihin mukautumaan. Seuraamisen herkkyys paranee kohtuullisen nopeasti ja jo muutaman viikon kuluttua saattaa vasta-aloittanut seuraaja tavoittaa ensimmäisen tanssitaivaansa jonkun kokeneen viejän sylissä. Yksilölliset erot ovat epäilemättä suuria, mutta viejällä saattaa parinkymmenen eri tanssin perusteita jo vuosia opiskeltuaankin olla tanssitaivas vielä täysin tuntematon käsite. Minulla on tästä erittäin vahva omakohtainen kokemus. Tanssahtelin aina keski-iän kynnykselle asti satunnaisesti, kunnes aloin uteliaisuudesta näyttöpariksi tanssinopettajalle. Opin jollakin tasolla useita uusia tansseja. Opittavaa oli paljon, koska en ollut aiemmin vielä uskaltautunut tanssimaan esimerkiksi kädenalitansseja. Uskalsin tuon purskeen saatuani hyvin lähteä yli kymmeneen eri tanssiin. Kuitenkin, muistan kirkkaasti yhden tanssin-illan Pavilla, kun kesken tanssin havahduin masentavaan ajatukseen. Tanssi oli toivottoman tylsää. Koin, että minulla on aina vaan ne samat jutut, mitä toteutan eri seuraajien kanssa. En tiedä mitä tanssiparini tuolloin minusta ajattelivat, mutta minusta tuntui siltä, ettei kukaan voi jaksaa tanssia kahta kappaletta samaa lajia kanssani peräkkäin. Uskoin asian olevan täysin eri naisille, koska viejän vaihtuessa myös tanssityyli ja repertuaari vaihtuu. Olin vuosien kuluessa oppinut useita erilaisia tansseja, mutta oikeasti en tiennyt tanssimisesta mitään. Lopetin tanssimisen.

Tai ei ehkä sittenkään tylsää – päinvastoin

Kaipuu tanssiin kuitenkin jäi elämään. En pysty tarkasti identifioimaan miten muutos tapahtui, mutta syytän siitä ainakin osin Cometsilla käymääni boogie-woogie kurssia ehkä vuonna 2005. Hain sieltä tanssimiseeni uutta inspiraatiota. Ensimmäistä kertaa koin, että jokin musiikki alkoi soida sisälläni ja sieltä tanssittaa minua. Ehkä tuota mielikuvaa myös kurssilla markkinoitiin. Musiikkiin eläytyminen ja kehollinen tanssiminen olivat joka tapauksessa hyvin esillä. Ehkä itsellenikin yllättäen havahduin sen jälkeen foksia tanssiessani siihen, että jokainen kappalehan on ihan erilainen. Yht’äkkiä tuntuikin siltä, että voisin tanssia pelkkää foksia vaikka koko illan. Miksi ihmeessä en ollut tätä ymmärtänyt kaksikymmentä vuotta aiemmin? Sittemmin olen löytänyt tanssista säännöllisesti uusia ulottuvuuksia, jotka tekevät tanssimisesta aina vain hienomman elämyksen minulle ja saamani palautteen perusteella usein myös tanssipareilleni.

Missään lajissa ei välttämättä päästä riittävän syvälle

Nykyään tanssiopetus on toki kehittynyt ja jo pian alkeiskurssin jälkeen korostetaan muun muassa vasteita, mikä paritanssiopetuksessa oli vielä kymmenen vuotta sitten kovin harvinaista. Opettaminen on siis kehittynyt. Mutta – niin hienoa kuin meidän paljon tanssineiden näkökulmasta parinkymmenen lajin tanssiminen lavoilla onkin, on se monella tavalla lajille turmiollista. Suomessa monet lavatanssijat ylistävät useiden lajien hienoutta. Kuuleman mukaan se tuo vaihtelua tanssi-iltaan – kuka nyt jaksaisi jyystää paria lajia koko illan? Niinpä, näin itsekin ajattelin ennen valaistumistani. Mieluummin tanssahdellaan 20 lajia hieman alkeellisesti kuin paria-kolmea lajia niistä suunnattomasti nauttien. Energian jakaminen 20 lajiin vaikeuttaa pääsemistä missään tasolle, jolla todellinen nautinto alkaa. Myös opetuksen painopiste pysyy lavatanssien osalta peruskursseissa, koska juuri kukaan ei kehity ylemmille tasoille. Vuosia tanssinutkin voi käydä hyvin pelkästään peruskursseja 10 vuotta, jos pää vain kestää. Ja opittavaa riittää. Mies turhautuu moneen kertaan, kun kuvioita unohtuu enemmän kuin jää käyttöön. Ja oma tanssi on tylsää. Vastakkainen sukupuoli pitää jotkut sinnikkäästi kehissä, vaikka tanssi ei juuri kehity.

Mene muualle (lavoilta) tanssimaan

Joillekin käy samoin kuin minulle ja tulee eksyttyä jonkin kansainvälisen sosiaalitanssin pariin. Tanssin maailma avautua aivan uudella tavalla, kun nopeasti edetäänkin jo musiikin tulkintaan. Vaihtoehtoja on useita. Näistä yhteisöistä varmaan vahvimpia tällä hetkellä ovat west coast swing, argentiinalainen tango ja (cross-body) salsa. Suosittelenkin vahvasti kaikille lavatanssijoille sukeltamista vuodeksi-pariksi johonkin noista genreistä ja palaamaan vaikka sitten takaisin lavatansseihin. Tosin jos valitset argentiinalaisen tangon, on ehkä syytä varata kolme vuotta.

Karsitaan lajeja

Miten siis suomalaiset tanssinopettajat ovat osasyyllisiä mieskatoon? Suomalaiset paritanssin opettajat ovat yksilöitä, eivätkä mikään yhteisesti johdettava joukko, joten en halua syyllistää ketään. Silti – tanssiopettajilla on mahdollisuus vähintäänkin tehdä yhteisesti suosituksia. Jokainen voi omalla toiminnallaan pyrkiä kapeampaan, mutta syvempään ohjelmistoon, jolla tanssin olemus avautuisi myös miehille alle kymmenessä vuodessa. Ensin pitäisi aivan ehdottomasti vähentää lavoilla tanssittavia lajeja, sillä muuten siellä tanssitaan pian myös quickstepiä ja pasodoblea. Itse asiassa olen ollut tunnistavinani, että yksi pariskunta menee jo quicksteppiä kaikkiin kappaleisiin…

Mitä tulisi säilyttää ja mistä voitaisiin pikkuhiljaa luopua lavoilla? Tähän pesään on vaarallista sohaista, koska mielipiteitä on jokaisen puolesta ja jokaista vastaan. Mutta teen sen siitä huolimatta.

Näin se käy

Kansantansseihin perustuvat tanssit siirtäisin omiin tapahtumiinsa Ruotsin mallin mukaan. Sinne menisivät jenkka, polkka ja masurkka, jotka jo nykyisellään tyhjentävät lavan tehokkaasti. Samaan kokonaisuuteen voitaisiin siirtää myös humppa, koska onhan sekin 1900-luvun ”kansantanssi”. Lavoilla humppaa ei enää kaivata – siellä se mennään jo lähes sataprosenttisesti buggina. Erillisillä kansantanssitapahtumilla voitaisiin kehittää humppaakin humppana. Uskon, että tällä ratkaisulla kansantansseihin pohjautuvienkin tanssien osaaminen ja suosio vain kohenisi. Huh – tällähän säkki kevenisi jo kummasti.

Seuraavaksi voisimme miettiä mitä kilpatanssipohjaisista tansseista haluaisimme ehdottomasti jättää pois tai säilyttää. Tämä jakaa auttamatta voimakkaasti mielipiteitä. Kuitenkin – ehkä mukana on pari helppoa tapausta…  Sambaa ei soiteta paljon, mutta soitetaan kuitenkin. Kilpatanssina se on monelle yksi hauskimmista, mutta älkää nyt ihmeessä soittako sitä lavatansseissa. Ja älkäämme enää yrittäkö opettaa sitä lavatanssikursseilla. Toinen on valssi (wieninvalssi). Valssia on vuosikymmenet ryskitty Suomenmaassa menemään suurella energialla. Kovan vauhtinsa takia siitä saa edes kohtuullisen nautinnollisen paritanssin vasta pitkällä tanssikokemuksella. Jostakin kummasta oikusta se on eksynyt suomalaisen lavatanssiin jo varhain. Valssin suosio onkin ihan syystä lavatansseissa hiipumassa. Seuraavaksi poistaisin cha-chan. Niin hieno kilpatanssi sekin, mutta muuttuu lavoilla säännönmukaisesti irvikuvakseen. Helposti kohelletaan pitkiä muita tanssijoita kolhivia linjoja, mutta ei tietoakaan esimerkiksi vartalon käytöstä. Samoista syistä laittaisin myös rumban (lavoilla rumba-bolero) samaan kilpatanssijoille palautettavaan lahjapakettiin, niin ihana kun tuo tanssi voi sopivan kappaleen soidessa ja sopivan parin kanssa ollakin.

Nyt oltaisiin siis poistettu lavojen ”perussetistä” jo polkka, masurkka, jenkka, humppa, valssi, samba, cha-cha ja rumba. Tämä olisi hyvä alku. Jatkaisin karsimista lavoille yhä voimakkaammin pyrkivästä salsasta, sille on ihan omat ympyränsä, jossa siihen voi keskittyä. Ja bachatan ja kizomban torppaisin lavatansseista ennen kuin ne edes sinne kotiutuvat. Hienoja tansseja, mutta tanssittakoon niitä omissa yhteisöissään.

Tango on hankala, koska sillä on erikoisasema suomalaisten sydämissä. Suomalaisen tangon syntyhistoria on kuitenkin hieman nolo. Kun kansainvälinen tango (puhumattakaan argentiinalaisesta) oli suomalaisille liian vaikeata, alettiin tangoa opettaa tutulla foksin askelluksella. Vielä kun musiikkia terästettiin saksalaisen marssimusiikin selkeämmällä rytmillä, pystyivät suomalaisetkin taipumaan tangon pyörteisiin. Historia ei siis ole mairitteleva. Siksi koin joitakin aikoja sitten suomalaisen tangon suorastaan vastenmieliseksi ilmiöksi, josta oli vaikea olla ylpeä. Tangoa on pyritty pitkään kehittämään kilpatangosta tuoduilla elementeillä. Lopputulos on minusta ollut huonoa kilpatangoa, enkä ole nähnyt siinä mitään pointtia. Argentiinalainen tango on sosiaalitanssi, joka siis sopisi lavoille muuten, mutta on teknisesti sellaisenaan aivan liian haastava. Wanhaa tangoa puolestaan pidän puhtaasti osoituksena tanssinopettajien valitettavasta tavasta tuoda lavatanssiopetukseen taas yksi uusi tanssi, jolla ei ole edes mitään kansainvälistä referenssiä, vain sotkemaan lavatanssijoita – ja estämään näitä kehittymästä paremmaksi tanssijaksi jo olemassa olevissa lajeissa.

Pikkuhiljaa olen taipunut hieman ajattelemaan suomalaista tangoa uudelleen, ehkä siksikin, että tuo tanssitaivas saattaa usein tulla vastaan nimenomaan kauniin tangon soidessa. Suomalainen tango on voimakkaassa murroksessa. Tällä hetkellä koitetaan kovasti lanseerata tanssijoille fuusiositä ja fuusiotätä. Fuusiotangoakin opetetaan. Pitäytyisin nimenä tuossa suomalaisessa tangossa, johon on helppo tarttua tuolla vaihtoaskeleella, mutta nopeasti edetä musiikin tulkintaan ja ottaa siihen elementtejä erityisesti argentiinalaisesta tangosta, ja toki kilpatangostakin – kunhan pitäydytään liikkeessä joka ei ole välttämättä näyttävää (suurta, suurieleistä), mutta ah niin miellyttävää.

Mitä tanssilajeja sitten jäisi jäljelle?

Tango – tosin kehittyvänä versionaan – siis läpäisi pohdiskeluni seulan. Minä ottaisin tansseista mukaan lisäksi foksin (johon luen nyt kaikki vaihtoaskeleella tanssittavissa olevat hitaat), fuskun/jiven, hitaan valssin ja buggin. Miksi nämä?

Vaihtoaskeleella aloitettavat ”sisäänheittotanssit”, tango ja foksi, saisivat ansaitsemansa ajan illasta. Kaikki pääsevät niitä tanssimaan, ja kehittyneemmille molemmista löytyy haasteita loputtomiin. Yhä useammin järjestettäisiin myös foksissa/hitaissa keskitason ja jatkotason tunteja.

Fusku on ainakin laajassa mitassa tanssittuna suomalainen keksintö ja hieno sellainen. Foksaaja voi hieman nopeammassa foksikappaleessa tehdä jonkin fuskutempun ja jouhevasti siirtyä askelta vaihtamatta sylitanssista kädenalitanssiin. Hienoa! Fuskulla pärjää auttavasti, vaikka musiikki alkaisi vaatia enemmän jiveä. Jive tarjoaisi kehittyville fuskaajille yhden polun edetä tai laajentaa repertuaariaan ja lisätä tanssista saatavaa nautintoa. Fusku/jive -polun päässä on myös mahdollinen innostuminen westiin, boogie-woogiin tai lindyyn, mutta en niitä toisi lavoille kuin ehkä erikseen mainostettuina maistiaisiltoina. Niillekin on omat yhteisönsä ja tapahtumansa.

Buggin opetus Suomessa on ehkä tanssinopettajienkin keskuudessa tällä hetkellä puhuttavin aihe. Ristiriitaa aiheuttaa se, että saamme säännöllisesti Ruotsista tänne opettajia, jotka ihmettelevät meidän buggiamme ja pyrkivät ohjaamaan meitä ”oikeaan suuntaan”. Suomessa bugg on kovin erinäköistä kun se on Ruotsissa. Kappaleet, jota humpan lisäksi täällä buggaamme, ovat temmoltaan Ruotsissa soitettavaa buggia hitaampia. Vasteiden ja askelluksen taso ei mahdollista temmon nostamista. Näen buggin tulevaisuuden Suomessa melko mustavalkoisesti. Joko jätetään bugg kokonaan pois tai sitten tanssitaan sitä yksi yhteen siten, kuin tanssi Ruotsissa kehittyy. Tanssien karsiminen mahdollistaisi buggin opetuksen tason nostamisen riittävälle tasolle. Musiikin tempo voitaisiin nostaa, kun naiset pystyisivät lopulta askeltamaan vaadittavaan nopeuteen ja miehet omaksuisivat vapaan askelluksen. Myös ”Åhej”-tekniikka voitaisiin ennen pitkää ottaa mukaan vienti-seuraamisen opetukseen. Päivätanssimusiikkia bugg ei ehkä heti alkuunsa luonteeltaan olisi.

Valssi on kuollut, eläköön hidas valssi! Omaan kokemukseen perustuen hidas valssi tulisi säilyttää sen ehdottoman kauneuden takia. Kun hitaasta valssista jättää pois kilpatanssimaisen laajuuden, saa siitä sykähdyttävän kauniin ja herkän kahden ihmisen tanssin. Hidas tempo mahdollistaa myös kuviot, vaikka tanssin ydin ei olekaan niissä.

Lopuksi

Siinä se sitten olisi. Lavoilla tanssittaisiin vaihtoaskeltansseja, myös tangoa, joita sitten voitaisiin kehitellä pikku hiljaa taitojen kasvaessa ja vaihtoaskel jäisi ennen pitkää vain yhdeksi tanssin elementiksi. Taidot kasvaisivat ja yhä useampi löytäisi näistä tansseista sen taian tai hurmion, jota näkisin tarpeelliseksi kaikkien tanssijoiden tavoitella. Pelkällä vaihtoaskeleella voisi tanssia lähes koko illan. Nopeampaan musiikkiin foksi vaihdettaisiin välillä sujuvasti fuskuksi tai taitojen kehittyessä ja musiikin niin kutsuessa jiveksi. Hidas valssi soisi usein ja tarjoaisi mahdollisuuden herkistellä hitaiden tapaan. Nopeahkoa buggia soitettaisiin aluksi harvakseltaan, mutta suomalaisten taitojen nopeasti karttuessa, lisääntyisi myös buggin tanssiminen – näin turvattaisiin myös suomalais-ruotsalaisen yhteistyön jatkuminen tanssin ihmeellisessä maailmassa. Huomaa, että karsiminen oli tässä tarinassa pääasia. Siitä, mitä karsitaan, esitin vain yhden, joskin perustellun, mielipiteen. Tanssinopettajat voisivat tämän omalla toiminnallaan ja suosituksillaan muuttaa. Toki pienin askelin ja vastustajien kovan metakan säestyksellä, mutta niin se kulttuuri aina muuttuu.

Lavatanssilajeja karsimalla luotaisiin siis edellytykset nostaa kaikkien tanssijoiden elämyksiä uudelle tasolle. Samalla olisi annettu miehelle paremmat mahdollisuudet hairahtua lavatanssin maailmaan. Ongelmaksi jäisi enää se, että eiväthän miehet tiedä, että lavatanssi voi olla taivaallisen hienoa touhua. Ainakin ne tanssimattomat miehet, jotka minä omasta ikäluokastani tunnen, pitävät tanssia pelkästään välineenä päästä naisten pöksyihin. Hmm….. Tanssivat naiset ehkä osaavat sanoa, kuinka vahva tuo elementti on nykyään tanssivissa miehissä – veikkaisin edelleen aika suureksi. Tätä taustaa vasten ymmärrän myös väitettä, jonka mukaan vaimot eivät mielellään päästä miestään tanssimaan, vaikka sisäinen palo tanssiin olisikin miehellä päässytkin syttymään. Tanssimaton mies ei toisaalta voi tietää itse tanssin hienoudesta paljoakaan, ennen kuin sen päässyt lukuisten tanssikilometrien jälkeen kokemaan. Toki usko on ihmeellinen asia ja sanan leviäminen voisi tapahtua kulovalkean tavoin, jos näitä veret seisauttavia tanssikokemuksia saisivat yhä useammat miehet. Tanssi on ollut ”miesten hommaa” aiemminkin, joten eiköhän se voisi olla sitä vielä uudestaankin. Tanssinopettajien hiljattain lanseeraama projekti ”vaihtoaskel kansalaistaidoksi” voi auttaa miehiä tanssikilometrien saavuttamisessa – erityisesti, jos tanssiin päästäisiin kiinni jo kouluvaiheessa. Tanssin fyysistä ja henkistä hyvinvointia edistävät ominaisuudet ovat olleet viimeaikoina hyvin esillä. Sekin puoltaisi lajille ihan uutta asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Ja kuinka paljon hauskempia kaikista juhlatilaisuuksista tulisikaan.

Helsingissä 4.2.2020, tanssinopettaja (STOL) Auvo Viita-aho

PS. Nyt – vuoden 2022 lopulla – jättäisin lajeihin ehkä vielä rumban, sillä onhan se hiihdettävissä tanssiuran alussa myös vaihtoeaskeleella, mutta toisaalta tarjoaa helpon sisäänpääsyn latinalaistanssien maailmaan.